En ole kirjoittanut pitkään aikaan, sillä tunnen viimein päässeeni jonkinlaiseen suvantoon identiteettikriisini kanssa: asia on viime kuukausina tuntunut varsin toissijaiselta ja epäkiinnostavalta. Taisin saada jonkinlaisen homousähkyn liikaa aihetta vatvottuani, ja pääsyin onnellisesti viis veisaamaan.

Mietin kuitenkin rakkauselämääni aika ajoin, sillä jostain syystä minulla on valtava kaipuu löytää kumppani. Ja silloin tällöin haaveiluitteni väliin hiipii ajatus, että olenkohan minä jotenkin ihan outo, kun kaipaan tyttö- enkä poikaystävää. Minulla ei ole koskaan edes ollut kokemusta kummastakaan, mistä voin muka tietää varmasti, etten haluaisi olla pojan kanssa?

Aikaisemmin minulla oli tapana kyseenalaistaa suuntautumiseni joka välissä. Tahdoin pyrkiä täyteen rehelliseen ja intuitiiviseen toimintaan, joka olisi vapaa kaikista normien ohjailuista ja omista järkeilyistäni. Käytännössä tämä tarkoitti kamppailua bi- ja lesboidentiteetin välillä. Tiedostin toivovani, että olisin lesbo, ja siksi yritin suhtautua havaintoihini seksuaalisuudestani hyvin kriittisesti. Täydellinen lesbous kun kaiketi on melko harvinaista, ja minulla kuitenkin oli joitain menneitä tunteita miehiäkin kohtaan muistissani. Monet kieltävät itseltään tunteet omaan sukupuoleensa, joten miksei se voisi toimia toisinkin päin, eli että minä olisin oikeasti biseksuaali, mutten vain halua myöntää sitä itselleni.

Miksi sitten halusin olla mieluummin lesbo? Luulisi kai biseksuaalisuuden olevan se parempi vaihtoehto: Enemmän valinnanvaraa, enemmän liikkumavaraa mitä tulee yhteiskunnan normeihin sopeutumiseen. Mutta kun minä kuitenkin tunsin enemmän kiinnostusta naisiin, ja halusin mieluummin haaveilla naisista, etenkin mitä tuli makuuhuoneeseen. Näin tehdessäni jouduin kuitenkin jatkuvasti kysymään itseltäni, että onko siinä mitään järkeä. Että ethän sinä nyt mikään umpilesbo ole, mikset vain keskittyisi miehiin ja tekisi sillä elämästäsi paljon helpompaa? 

Halusin pystyä yksiselitteisesti toteamaan, että minä en voisi olla miehen kanssa, ja sillä päästä eroon tuosta inhottavasta äänestä. Mutta kuinka rehelliseen identiteettiin voi näillä lähtökohdilla päästä? Samaan aikaan toinen ääni päässäni sanoi, että lakkaa nyt hyvä ihminen vatvomasta, jos haluat olla naisen kanssa anna mennä.

Tätänykyä olen palannut samankaltaiseen tilaan missä olin puolisentoista vuotta sitten. Olen lakannut liittämästä mitään käsitteitä identiteettiini, sillä ei niistä mikään tunnu tarpeeksi mukavasti istuvan minulle. Ne tuntuvat kaikki olevan jotakuta muuta varten. Silti toivoisin saavani jotain kokemuksia edes jostain säätämiseestä, että voisin olla vähän varmempi siitä, mitä haluan. Ja jos minulla vain olisi tyttöystävä, minun ei tarvitsisi enää miettiä, kehen muuhun mahdollisesti kykenisin tuntemaan vetoa.

Myös seksuaalivähemmistöjen oikeuden alkavat tuntua etäisemmältä aiheelta, ei oikein jaksa kiinnostaa. Ihan kuin se ei edes koskettaisi minua. Ja ihan hyvä niin, sillä syrjittynä olemiseen keskittyminen on aika raskasta.