Kuten ensimmäisessä pienessä esittelytekstissäni totesin, olen seksuaalisuuteni suhteen aikalailla kaapissa. Asianlaita häiritsee minua enemmän ja enemmän, ja tunnen kateutta erästä lesbokaveriani kohtaan, joka on Facebookia myöten aivan avoimesti gay. Siispä ei kai auta muuta kuin ottaa pikkuhiljaa itseään niskasta kiinni ja raotella vähän reippaamin sitä kaapin ovea.

Tänään lähti. Kerroin eräälle koulukaverilleni, vähän epäsuorasti tosin. Hän pyysi minua soittamaan hänelle pianolla omia sävellyksiäni, ja vedin erään kirjoittamani rakkauslaulun. Juteltiin vähäsen biisistä ja mainitsin, että juu, perustuu tositapahtumiin ja kertoo eräästä tytöstä (Tuulia, ks. edellinen entry). Kaverini ilmekään ei värähtänyt, vaan hän ryhtyi samantien arvuuttelemaan, kuka on kyseessä, niin kuin vain voi kaveri kaverinsa rakkauselämästä uteliaana kysyä. Kysyin vielä myöhemmin tekstiviestillä, että oliko hän yllättynyt, ja hän vastasi: "No kyl se nyt yllätyksenä tuli, ei tollasta nyt kuule niin usein et osais odottaa. Mut on se siis okei ja sillee, toi vaan yllätti mut." 

Voisiko olla, että suurimmalle osalle ihmisistä (ainakaan nuorista) homous ei oikeasti ole niin ihmeellinen juttu? Että kaapista ulos tuloa ei oikeasti tarvitsisi pelätä? Minulle tuli kaverini reaktiosta sellainen olo, ettei hän ihan kauheasti edes ajatellut suuntautumistani, paljon kiinnostuneempi hän oli siitä, kuka se tyttö on ja miten siinä jutussa kävi.

Minulla ei ole hirveästi kokemusta kaapista ulos tulemisesta. Olen välttänyt sitä ensinnäkin siksi, että olen pitänyt asiaa niin henkilökohtaisena, ettei se kuulu muille, ja toiseksi siksi, etten ole ollut itsekään ihan varma ja sinut seksuaalisuuteni kanssa. Olen ottanut itselleni hyvin aikaa mietiskellä asioita rauhassa itsekseni ennen mitään hätiköityjä liikkeitä. Olen käyttänyt paljon aikaa lukemalla queer-aiheista kirjallisuutta ja nettisivuja, ja samaan aikaan kun identiteettini on vahvistunut, on pelko kaapista ulos tulemisesta kasvanut. On tullut törmättyä niin moniin ikäviin tarinoihin ja kuunneltua pitkät pätkät yhteiskunnallista keskustelua seksuaalivähemmistöjen oikeuksista akselilla puolesta/vastaan.

Siinä tulee olo, että kaapista ulos tuleminen on jotenkin hyvin poliittinen ja kantaaottava teko. Että kyse on vaikeasta ja isosta asiasta, joka totta kai saa lähipiirin aivan tolaltaan. Vielä kertaakaan, kun olen asiasta ääneen jollekin sitten kuitenkin sanonut, ei vastapuolen reaktio ole ollut mitenkään dramaattinen. Veljeni oli aika hämillään, samoi eräs kaverini, mutta heidänkin suhtautumisensa oli pitkälti "Aijaa, oho...? No, tota, okei, ei siinä mitään", ja siinä kaikki.

Ehkä sitä uskaltaisi kertoa vähän useammallekin. Kunhan vain tulee sopiva tilaisuus, sillä minkäänlaista "no niin nyt kaikki seis, mulla on jotain kerrottavaa" -show'ta en tahdo pistää pystyyn.