Queer-ihmiset usein kertovat, että ovat tienneet suuntautumisestaan aina. Jotkut taas tajuavat asian vasta aikuisina, mutta silloinkin he huomaavat vain kieltäneensä itsensä: merkkejä on ollut ilmassa aina. Yksi suurimmista ongelmista seksuaali-identiteettini muodostamisessa on ollut se, etten samaistu lainkaan noihin kertomuksiin.

Minä olen kasvanut varsin liberaalissa ympäristössä. Olen 12-13-vuotiaasta asti ollut kiinnostunut seksuaalivähemmistöjen oikeuksista, ja siis hyvin tietoinen asioista. Tavallaan minusta olisi ollut ihan siistiä olla lesbo. En kuitenkaan tuntenut hirveästi kiinnostusta oikein ketään kohtaan, paitsi että oli se rinnakkaisluokan Teemu tosi söpö. Kesäleirillä taas oli yksi Aaro. Tuntui luontevammalta ajatella itseään pojan kuin toisen tytön kanssa. Sillä selvä: olen hetero.

15-vuotiaana tapahtui yhtäkkinen järeä seksuaalinen herääminen. Oma keho tuli tutuksi ja kaipuu seksiin ja seurusteluun alkoi pyöriä mielessä murheeksi asti. Syvempiä ihastumisia ei tapahtunut vieläkään. Menin lukioon, ja iskin taas pinnallisesti silmäni milloin kehenkin poikaan, joka osoitti minua kohtaan yhtään ystävällisyyttä. Ensimmäisen vuoden kevätpuolella tunsin ensimmäistä kertaa todella ihastuneeni: varattuun, reiluun parikymppiseen mieheen. Äh. 

Seksuaali-identiteettini alkoi ensimmäistä kertaa kunnolla järkkyä 1. ja 2. lukiovuoden välisenä kesänä. Tunsin pintapuolista kiinnostusta joitakin tyttöjäkin kohtaan, eikä ajatus tytön kanssa olemisesta tuntunut enää niin kummalliselta. Ajattelin olevani jonkinasteinen biseksuaali, tosin edelleen enemmän miehiin päin. Sitten epämääräisen määrittelemättömät lämpimät tunteeni erästä hyvää ystävääni Matildaa kohtaan roihahtivat jonkinlaiseksi syvän ystävyyden ja rakastumisen välimuodoksi. (En saanut kuin platonista vastakaikua.) Heterouteni horjahteli vielä vain, ja päädyin toteamaan, että sukupuolella ei ole mitään väliä.

Toisena lukiovuonna järkähti vielä rajummin. Rakastuin erääseen Tuuliaan, ja se oli niin ihanaa ja hullua, etten ollut kokenut aiemmin mitään vastaavaa. Samoihin aikoihin miehet olivat vähitellen kadonneet haaveistani kokonaan, ja kadulla ja koulun käytävillä katselin mieluummin kauniita tyttöjä. Viime kesänä osallistuin Pride-kulkueeseen alettuani viimein vähitellen hyväksyä itselleni queer-identiteettiä.

Sen tarkemmin en vieläkään osaa sanoa. Tuntuu, etten voi sanoa itseäni lesboksi (kamala sana, btw), sillä olen kyllä ihan tosissani tuntenut vetoa miehiinkin, enkä myöskään täysin ole sulkenut pois sitä mahdollisuutta, että olisin joskus miehen kanssa. Toisaalta bi-kategoriakin tuntuu jotenkin valheelliselta, sillä jos olisin ollut aina tällainen kuin olen nyt, sanoisin itseäni ilman muuta lesboksi.

Ei käsitteillä ja lokeroilla sinänsä ole niin väliä, mutta kaapista ulos tuleminen olisi jotenkin paljon yksinkertaisempaa, jos voisi yksiselitteisesti todeta "olen x." Samoin koko identiteetin rakentaminen muutenkin. Minun on ollut vähän vaikea tuntea queer-yhteisöä omakseni, kun en ole "aina tiennyt", enkä ole yläasteen hetero-aikojen jälkeen pystynyt koskaan oikein sanomaan suuntautumisestani varmasti. En ole edes varma, olenko "born this way", sillä pakko sanoa, ettei minulla ole mitään vihjaavia muistoja hiekkalaatikolta. Identiteettini on kokenut muutaman viime vuoden aikana niin suuren muutoksen, etten koe edes "löytäneeni itseäni", vaan pikemminkin muuttuneeni. En usko koskaan "kieltäneeni itseäni", sillä olen aina pitänyt homoseksuaalisuutta luonnollisena ja täysin hyväksyttävänä asiana.

Lisää identiteetistä, käsitteistä, syistä ja kaapista ulos tulemisesta luvassa, tämä ei ole lainkaan tällä kuitti.