Kamppailin pitkään ja sinnikkäästi homo-identiteettiä vastaan. Vielä Prideille osallistumisen jälkeenkin toivoin voivani sanoa, että olen hetero, joka tykkää tytöistä. Prideille osallistuminen oli kyllä jo iso teko: vielä vuosi halusin kaikin tavoin irtisanoutua queer-yhteisöstä. Halusin korostaa sitä, että suuntautumiseni on minussa yhtä mitätön fakta kuin se, että olen vasenkätinen, eikä minulla ole mitään syytä kokea yhteenkuuluvutta vastaavasti suuntautuneiden kanssa. Enhän minä hakeudu toisten vasenkätistenkään seuraan, eihän minulla ole heidän kanssaan mitään merkittävää yhteistä.

Ennen kaikkea syy homo-identiteetin hylkimiseen oli kuitenkin se, etten halunnut asettaa itseäni uhriksi. Tuntui, että jos omaksun seksuaalipreferenssini merkittäväksi osaksi identiteettiäni luovuttan heteronormatiivisuudelle. Että myönnän olevani merkittävästi erilainen ja että se, että tykkään tytöistä, määrittää minua enemmän kuin se, että tykkään ruisleivästä. En halunnut olla tekemisissä queer-yhteisön kanssa, koska halusin vakuuttaa, että homoseksuaalisuus on niin normaali asia, ettei sen kanssa elääkseen tarvitse mitään tukijoukkoja. Itsetarkoituksellinen kaapista ulos tuleminen ei olisi tullut kuuloonkaan: silloinhan itse hyväksyisin sen, että homous on jotenkin hämmentävä ja järkyttävä asia, jota pitää erikseen käsitellä lähipiirin kanssa.

Vähitellen hävisin kamppailuni. Jouduin myöntämään, että yhteiskunta on heteronormatiivinen, vaikka kuinka yrittäisin teeskennellä muuta. Se tulee vastaan koulussa, elokuvissa, kirjoissa, kadulla, kotona, mainoksissa, kaupassa, bussipysäkillä. Hyvännäköisiä naisia ei vain ole luontevaa kommentoida kavereille, vaikka nämä ihan vapautuneesti kuolaavat hyvännäköisiä miehiä. Sukulaiset kyselevät, onko jo poikaystävää. Teatterin improkohtauksissa ei koskaan ole homopareja, ellei sitten korkeintaan hyvin alleviivattuna ja karrikoituna. Sukupuoliroolit kukoistavat iltapäivälehdissä. Nuorten seksivalistus koskee aina heteroseksiä. Ehkä kaikkein häiritsevintä on kuitenkin se, kun kaverit alkavat puhua "tyttöjen juttuja" miehistä ja olettavat kaikkien olevan ihan messissä.

Vähitellen se kaikki alkoi väsyttää ja ahdistaa niin paljon, että hakeuduin queer-nettifoorumeille ja aloin myöntää itselleni, että no okei ollaan sitten erilaisia. Ja kun kesällä ensimmäistä kertaa jalat täristen uskaltauduin Setan tapahtumaan, valmiina hyökkäämään ensimmäisen kimppuun, joka yrittäisi yhtään lähestyä millään "mitäs me lesbot" -retoriikalla, kokemus olikin valtavan huojentava. Kerrankin sain olla avoimesti oma itseni, kerrankin kaikki tiesivät ilman että minun tarvitsi erikseen kertoa. Lesboksi en suostunut itseäni edelleenkään kutsumaan. "Tykkään tytöistä" riitti.

Kamppailuni ei ole vieläkään päätöksessään. Edelleenkään mikään termi ei tunnu hyvältä. Kaikki - homo, lesbo, queer, gay - tuntuvat kertovan niin paljon enemmän kuin vain sen suuntautumisen. Niin kauan kun homoihin suhtautuminen on keskustelun aihe ja niin kauan kuin yhteiskuntamme on näin heteronormatiivinen, mikään homoutta kuvaava sana ei ole neutraali. Se sisältää aina sen kielteisen taakan: homous on jotain kummallista, järkyttävää, mielipiteitä jakavaa, erikoista, yllättävää. Jos joku on homo, niin se herättää heti kysymyksen hänen suhteestaan muihin ihmisiin. Onko hän kaapista ulkona? Tietääkö suku, hyväksyykö? Näkyykö se jotenkin ulospäin? 

Kun katson itseäni peilistä, en näe homoa. En sovi omiin stereotypioihini homoudesta. Olen lukenut monta tarinaa, jossa ihminen on aina kokenut olevansa jotenkin erilainen, ja kuullessaan termin homo, on ottanut sen iloimielin vastaan, koska se on tuntunut omalta. Minä puolestani en vieläkään koe olevani hirveän erilainen verrattuna muihin. En myöskään ole aina tiennyt tykkääväni tytöistä. Ehkä tajusin sen vähän liian myöhään, ja omaksuin hetero-identeetin niin lujasti, ettei sitä helposti käydä muuttamaan.

No, se ainakin on muuttunut, että heteroksi en kyllä enää sanoisi itseäni millään. Noista määritteistä englanninkielinen gay kantaa minulle vähiten konnotaatiolastia mukanaan, joten sen käyttäminen on noista kivuttominta. Muuttunut on myös suhtautumiseni kaapista ulos tulemiseen: Nykyään haluaisin kaikkien tietävän, ja olen myös valmis asiasta erikseen kertomaan, jos sopiva tilaisuus tulee.

Toisaalta silloin, kun olen ystävieni kanssa, minusta on ihan kiva, jos he sanovat minua lesboksi ja heittävät hyväntahtoista läppää. Silloin se on vain ominaisuuteni muiden joukossa, ja asian sanominen kevyesti ääneen on osoitus ongelmattomasta hyväksymisestä. Silloin se tuntuu kuvaavalta ja omalta, ja minua huojentaa lupa olla sitä mitä olen.

Palatakseni vuoden takaiseen sitkeään kamppailuuni ja vastahakoisuuteeni asettua uhrin asemaan. Viime syksynä oli Ylen Homoilta, ja aiheesta keskusteltiin joka paikassa. Muun muassa eräs koulukaverini sanoi, että jos homot saavat avioliitto-oikeuden, hän eroaa kirkosta. Halusin parhaani mukaan olla ottamatta sitä kaikkea henkilökohtaisesti. Paljon vähemmällä ahdistuksella pääsee, kun seuraa yhteiskunnallista keskustelua ihan vain objektiivisesti ja tekee sitten yksityiselämässään mitä tahtoo välittämättä urpojen urpoista mielipiteistä. En halunnut, että joka kerta kun luen lehdestä sanan homo (yhdistettynä esimerkiksi sanaan synti), yhdistän sen saman tien itseeni. Kamalaahan se olisi! 

Homo-identiteetti ja queer-yhteisö auttaa yksinäisyydentunteeseen ja hämmennykseen, mutta olin kyllä myös oikeassa sen mukanaan tuomasta taakasta. Nyt kun tuosta käsitekriisistäni huolimatta pidän suuntautumistani tärkeänä osana identiteettiäni, ahdistun paljon herkemmin kaikesta heteronormatiivisuudesta ja homojen pilkkaamisesta. Esimerkiksi tänään harjoittelimme teatteritunnilla erilaisia tunneilmaisuja, joista yksi oli viettelys. Meidät oli jaettu pareiksi, ja koska ryhmässämme on vain kaksi poikaa, suurin osa oli tyttöpareja. Opettaja huomautti, että tässä ei nyt tarvitse ajatella mitään homoseksuaalista viettelemistä (kaikki nauroivat, miksi?), vaan tytöt voivat vaikka kuvitella olevansa malleja, jotka yrittävät vakuuttaa mallitoimiston edustajaa. (Huvittava sattuma oli, että minun parina sattui olemaan toinen niistä pojista.)

Tilanne ärsytti ja sai minut tuntemaan itseni näkymättömäksi, mutta toisaalta mietin, onko tällaisesta oikein suuttua. Että pitääkö siitä homoudesta nyt sitten joka välissä muistuttaa, kun suurin osa kuitenkin on heteroita. Näin ajatellessani olen kyllä vain heteronormatiivisuuden aivopesemä: totta kai pitää muistuttaa, totta kai on väärin, että tunnen identiteettini ignoratuksi. Ja on minulta ihan väärin olettaa, että olisin ainoa homo meidän 20-henkisestä ryhmästä. Siltä minusta silti tuntui: tuntui itsekkäältä vaatia, että juuri minut, huoneen ainoan homon, pitäisi tulla erityisesti huomioiduksi.

Perkele. Tämä ON tärkeä asia. Tässä ON kyse isommasta asiasta kuin yhdestä teatteritunnissa, on kyse useammasta ihmisestä kuin mitä yleensä arvataankaan.