En ole kirjoittanut pitkään aikaan, sillä tunnen viimein päässeeni jonkinlaiseen suvantoon identiteettikriisini kanssa: asia on viime kuukausina tuntunut varsin toissijaiselta ja epäkiinnostavalta. Taisin saada jonkinlaisen homousähkyn liikaa aihetta vatvottuani, ja pääsyin onnellisesti viis veisaamaan.

Mietin kuitenkin rakkauselämääni aika ajoin, sillä jostain syystä minulla on valtava kaipuu löytää kumppani. Ja silloin tällöin haaveiluitteni väliin hiipii ajatus, että olenkohan minä jotenkin ihan outo, kun kaipaan tyttö- enkä poikaystävää. Minulla ei ole koskaan edes ollut kokemusta kummastakaan, mistä voin muka tietää varmasti, etten haluaisi olla pojan kanssa?

Aikaisemmin minulla oli tapana kyseenalaistaa suuntautumiseni joka välissä. Tahdoin pyrkiä täyteen rehelliseen ja intuitiiviseen toimintaan, joka olisi vapaa kaikista normien ohjailuista ja omista järkeilyistäni. Käytännössä tämä tarkoitti kamppailua bi- ja lesboidentiteetin välillä. Tiedostin toivovani, että olisin lesbo, ja siksi yritin suhtautua havaintoihini seksuaalisuudestani hyvin kriittisesti. Täydellinen lesbous kun kaiketi on melko harvinaista, ja minulla kuitenkin oli joitain menneitä tunteita miehiäkin kohtaan muistissani. Monet kieltävät itseltään tunteet omaan sukupuoleensa, joten miksei se voisi toimia toisinkin päin, eli että minä olisin oikeasti biseksuaali, mutten vain halua myöntää sitä itselleni.

Miksi sitten halusin olla mieluummin lesbo? Luulisi kai biseksuaalisuuden olevan se parempi vaihtoehto: Enemmän valinnanvaraa, enemmän liikkumavaraa mitä tulee yhteiskunnan normeihin sopeutumiseen. Mutta kun minä kuitenkin tunsin enemmän kiinnostusta naisiin, ja halusin mieluummin haaveilla naisista, etenkin mitä tuli makuuhuoneeseen. Näin tehdessäni jouduin kuitenkin jatkuvasti kysymään itseltäni, että onko siinä mitään järkeä. Että ethän sinä nyt mikään umpilesbo ole, mikset vain keskittyisi miehiin ja tekisi sillä elämästäsi paljon helpompaa? 

Halusin pystyä yksiselitteisesti toteamaan, että minä en voisi olla miehen kanssa, ja sillä päästä eroon tuosta inhottavasta äänestä. Mutta kuinka rehelliseen identiteettiin voi näillä lähtökohdilla päästä? Samaan aikaan toinen ääni päässäni sanoi, että lakkaa nyt hyvä ihminen vatvomasta, jos haluat olla naisen kanssa anna mennä.

Tätänykyä olen palannut samankaltaiseen tilaan missä olin puolisentoista vuotta sitten. Olen lakannut liittämästä mitään käsitteitä identiteettiini, sillä ei niistä mikään tunnu tarpeeksi mukavasti istuvan minulle. Ne tuntuvat kaikki olevan jotakuta muuta varten. Silti toivoisin saavani jotain kokemuksia edes jostain säätämiseestä, että voisin olla vähän varmempi siitä, mitä haluan. Ja jos minulla vain olisi tyttöystävä, minun ei tarvitsisi enää miettiä, kehen muuhun mahdollisesti kykenisin tuntemaan vetoa.

Myös seksuaalivähemmistöjen oikeuden alkavat tuntua etäisemmältä aiheelta, ei oikein jaksa kiinnostaa. Ihan kuin se ei edes koskettaisi minua. Ja ihan hyvä niin, sillä syrjittynä olemiseen keskittyminen on aika raskasta.

Kamppailin pitkään ja sinnikkäästi homo-identiteettiä vastaan. Vielä Prideille osallistumisen jälkeenkin toivoin voivani sanoa, että olen hetero, joka tykkää tytöistä. Prideille osallistuminen oli kyllä jo iso teko: vielä vuosi halusin kaikin tavoin irtisanoutua queer-yhteisöstä. Halusin korostaa sitä, että suuntautumiseni on minussa yhtä mitätön fakta kuin se, että olen vasenkätinen, eikä minulla ole mitään syytä kokea yhteenkuuluvutta vastaavasti suuntautuneiden kanssa. Enhän minä hakeudu toisten vasenkätistenkään seuraan, eihän minulla ole heidän kanssaan mitään merkittävää yhteistä.

Ennen kaikkea syy homo-identiteetin hylkimiseen oli kuitenkin se, etten halunnut asettaa itseäni uhriksi. Tuntui, että jos omaksun seksuaalipreferenssini merkittäväksi osaksi identiteettiäni luovuttan heteronormatiivisuudelle. Että myönnän olevani merkittävästi erilainen ja että se, että tykkään tytöistä, määrittää minua enemmän kuin se, että tykkään ruisleivästä. En halunnut olla tekemisissä queer-yhteisön kanssa, koska halusin vakuuttaa, että homoseksuaalisuus on niin normaali asia, ettei sen kanssa elääkseen tarvitse mitään tukijoukkoja. Itsetarkoituksellinen kaapista ulos tuleminen ei olisi tullut kuuloonkaan: silloinhan itse hyväksyisin sen, että homous on jotenkin hämmentävä ja järkyttävä asia, jota pitää erikseen käsitellä lähipiirin kanssa.

Vähitellen hävisin kamppailuni. Jouduin myöntämään, että yhteiskunta on heteronormatiivinen, vaikka kuinka yrittäisin teeskennellä muuta. Se tulee vastaan koulussa, elokuvissa, kirjoissa, kadulla, kotona, mainoksissa, kaupassa, bussipysäkillä. Hyvännäköisiä naisia ei vain ole luontevaa kommentoida kavereille, vaikka nämä ihan vapautuneesti kuolaavat hyvännäköisiä miehiä. Sukulaiset kyselevät, onko jo poikaystävää. Teatterin improkohtauksissa ei koskaan ole homopareja, ellei sitten korkeintaan hyvin alleviivattuna ja karrikoituna. Sukupuoliroolit kukoistavat iltapäivälehdissä. Nuorten seksivalistus koskee aina heteroseksiä. Ehkä kaikkein häiritsevintä on kuitenkin se, kun kaverit alkavat puhua "tyttöjen juttuja" miehistä ja olettavat kaikkien olevan ihan messissä.

Vähitellen se kaikki alkoi väsyttää ja ahdistaa niin paljon, että hakeuduin queer-nettifoorumeille ja aloin myöntää itselleni, että no okei ollaan sitten erilaisia. Ja kun kesällä ensimmäistä kertaa jalat täristen uskaltauduin Setan tapahtumaan, valmiina hyökkäämään ensimmäisen kimppuun, joka yrittäisi yhtään lähestyä millään "mitäs me lesbot" -retoriikalla, kokemus olikin valtavan huojentava. Kerrankin sain olla avoimesti oma itseni, kerrankin kaikki tiesivät ilman että minun tarvitsi erikseen kertoa. Lesboksi en suostunut itseäni edelleenkään kutsumaan. "Tykkään tytöistä" riitti.

Kamppailuni ei ole vieläkään päätöksessään. Edelleenkään mikään termi ei tunnu hyvältä. Kaikki - homo, lesbo, queer, gay - tuntuvat kertovan niin paljon enemmän kuin vain sen suuntautumisen. Niin kauan kun homoihin suhtautuminen on keskustelun aihe ja niin kauan kuin yhteiskuntamme on näin heteronormatiivinen, mikään homoutta kuvaava sana ei ole neutraali. Se sisältää aina sen kielteisen taakan: homous on jotain kummallista, järkyttävää, mielipiteitä jakavaa, erikoista, yllättävää. Jos joku on homo, niin se herättää heti kysymyksen hänen suhteestaan muihin ihmisiin. Onko hän kaapista ulkona? Tietääkö suku, hyväksyykö? Näkyykö se jotenkin ulospäin? 

Kun katson itseäni peilistä, en näe homoa. En sovi omiin stereotypioihini homoudesta. Olen lukenut monta tarinaa, jossa ihminen on aina kokenut olevansa jotenkin erilainen, ja kuullessaan termin homo, on ottanut sen iloimielin vastaan, koska se on tuntunut omalta. Minä puolestani en vieläkään koe olevani hirveän erilainen verrattuna muihin. En myöskään ole aina tiennyt tykkääväni tytöistä. Ehkä tajusin sen vähän liian myöhään, ja omaksuin hetero-identeetin niin lujasti, ettei sitä helposti käydä muuttamaan.

No, se ainakin on muuttunut, että heteroksi en kyllä enää sanoisi itseäni millään. Noista määritteistä englanninkielinen gay kantaa minulle vähiten konnotaatiolastia mukanaan, joten sen käyttäminen on noista kivuttominta. Muuttunut on myös suhtautumiseni kaapista ulos tulemiseen: Nykyään haluaisin kaikkien tietävän, ja olen myös valmis asiasta erikseen kertomaan, jos sopiva tilaisuus tulee.

Toisaalta silloin, kun olen ystävieni kanssa, minusta on ihan kiva, jos he sanovat minua lesboksi ja heittävät hyväntahtoista läppää. Silloin se on vain ominaisuuteni muiden joukossa, ja asian sanominen kevyesti ääneen on osoitus ongelmattomasta hyväksymisestä. Silloin se tuntuu kuvaavalta ja omalta, ja minua huojentaa lupa olla sitä mitä olen.

Palatakseni vuoden takaiseen sitkeään kamppailuuni ja vastahakoisuuteeni asettua uhrin asemaan. Viime syksynä oli Ylen Homoilta, ja aiheesta keskusteltiin joka paikassa. Muun muassa eräs koulukaverini sanoi, että jos homot saavat avioliitto-oikeuden, hän eroaa kirkosta. Halusin parhaani mukaan olla ottamatta sitä kaikkea henkilökohtaisesti. Paljon vähemmällä ahdistuksella pääsee, kun seuraa yhteiskunnallista keskustelua ihan vain objektiivisesti ja tekee sitten yksityiselämässään mitä tahtoo välittämättä urpojen urpoista mielipiteistä. En halunnut, että joka kerta kun luen lehdestä sanan homo (yhdistettynä esimerkiksi sanaan synti), yhdistän sen saman tien itseeni. Kamalaahan se olisi! 

Homo-identiteetti ja queer-yhteisö auttaa yksinäisyydentunteeseen ja hämmennykseen, mutta olin kyllä myös oikeassa sen mukanaan tuomasta taakasta. Nyt kun tuosta käsitekriisistäni huolimatta pidän suuntautumistani tärkeänä osana identiteettiäni, ahdistun paljon herkemmin kaikesta heteronormatiivisuudesta ja homojen pilkkaamisesta. Esimerkiksi tänään harjoittelimme teatteritunnilla erilaisia tunneilmaisuja, joista yksi oli viettelys. Meidät oli jaettu pareiksi, ja koska ryhmässämme on vain kaksi poikaa, suurin osa oli tyttöpareja. Opettaja huomautti, että tässä ei nyt tarvitse ajatella mitään homoseksuaalista viettelemistä (kaikki nauroivat, miksi?), vaan tytöt voivat vaikka kuvitella olevansa malleja, jotka yrittävät vakuuttaa mallitoimiston edustajaa. (Huvittava sattuma oli, että minun parina sattui olemaan toinen niistä pojista.)

Tilanne ärsytti ja sai minut tuntemaan itseni näkymättömäksi, mutta toisaalta mietin, onko tällaisesta oikein suuttua. Että pitääkö siitä homoudesta nyt sitten joka välissä muistuttaa, kun suurin osa kuitenkin on heteroita. Näin ajatellessani olen kyllä vain heteronormatiivisuuden aivopesemä: totta kai pitää muistuttaa, totta kai on väärin, että tunnen identiteettini ignoratuksi. Ja on minulta ihan väärin olettaa, että olisin ainoa homo meidän 20-henkisestä ryhmästä. Siltä minusta silti tuntui: tuntui itsekkäältä vaatia, että juuri minut, huoneen ainoan homon, pitäisi tulla erityisesti huomioiduksi.

Perkele. Tämä ON tärkeä asia. Tässä ON kyse isommasta asiasta kuin yhdestä teatteritunnissa, on kyse useammasta ihmisestä kuin mitä yleensä arvataankaan.

Katsoin tänä aamuna Lesbian Answers -videoita. Videolla minun ikäiseni amerikkalainen lesbo vastailee ihmisten kysymyksiin homoudesta. Tyttö on karismaattinen ja itsevarma puhuja, ja hänellä on painavaa sanottavaa, vastaus tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Minusta sellainen itsevarmuus on hämmentävää. Mistä hän voi muka niin varmasti tietää? Hyvin monet homo-/biseksuaalit puhuvat kuin olisivat seksuaalisuustutkimuksen asiantuntijoita: ikään kuin se, että he itse edustavat jotakin seksuaalivähemmistöä, tarkoittaisi, että he tietäisivät kaiken seksuaalisuuden moninaisuudesta. Monet syyttävät homofobisia heteroita kapeakatseisuudesta, mutta itse yrittävät yleistää omat kokemuksensa homoudesta kaikkia homoja koskeviksi.

Monet "totuudet" seksuaalisesta suuntautumisesta vaikuttavat pikemminkin hieman keinotekoisilta argumentaatioaseilta homofobiaa vastaan. Muun muassa seuraaviin tulee törmättyä usein, ja aina mietin, mihinköhän puhuja mahtaa väitteensä perustaa: 

1. Homous on synnynnäistä.

2. Seksuaalinen suuntautuminen on pysyvä ominaisuus.

3. Omaan suuntautumiseensa ei voi itse vaikuttaa.

4. Kukaan ei ole 100% hetero tai homo.

Pyrin itse ottamaan maltillisesti kantaa tällaisiin asioihin. Minulla on toki itselläni jonkinlainen kokemus oman seksuaalisuuteni luonteesta ja kehittymisestä, mutta ei minulla ole mitään valtuuksia sanoa, että kokemukseni olisi mitenkään yleistettävissä. Jos maailma olisi LGBT-ihmisten suhteen ideaalitilassa, eikä queeriydessä olisi sen ihmeteltävämpää kuin vasenkätisyydessä, noidenkaltaisia väitteitä ei tarvitsisi julistaa tunteen palolla. Ei haittaisi, ettei tietäisi, voiko homoseksuaalisuus olla valinta, sillä kenenkään kanssa ei tarvitsisi käydä väittelyä homouden hyväksymisestä.

Kuten ensimmäisessä pienessä esittelytekstissäni totesin, olen seksuaalisuuteni suhteen aikalailla kaapissa. Asianlaita häiritsee minua enemmän ja enemmän, ja tunnen kateutta erästä lesbokaveriani kohtaan, joka on Facebookia myöten aivan avoimesti gay. Siispä ei kai auta muuta kuin ottaa pikkuhiljaa itseään niskasta kiinni ja raotella vähän reippaamin sitä kaapin ovea.

Tänään lähti. Kerroin eräälle koulukaverilleni, vähän epäsuorasti tosin. Hän pyysi minua soittamaan hänelle pianolla omia sävellyksiäni, ja vedin erään kirjoittamani rakkauslaulun. Juteltiin vähäsen biisistä ja mainitsin, että juu, perustuu tositapahtumiin ja kertoo eräästä tytöstä (Tuulia, ks. edellinen entry). Kaverini ilmekään ei värähtänyt, vaan hän ryhtyi samantien arvuuttelemaan, kuka on kyseessä, niin kuin vain voi kaveri kaverinsa rakkauselämästä uteliaana kysyä. Kysyin vielä myöhemmin tekstiviestillä, että oliko hän yllättynyt, ja hän vastasi: "No kyl se nyt yllätyksenä tuli, ei tollasta nyt kuule niin usein et osais odottaa. Mut on se siis okei ja sillee, toi vaan yllätti mut." 

Voisiko olla, että suurimmalle osalle ihmisistä (ainakaan nuorista) homous ei oikeasti ole niin ihmeellinen juttu? Että kaapista ulos tuloa ei oikeasti tarvitsisi pelätä? Minulle tuli kaverini reaktiosta sellainen olo, ettei hän ihan kauheasti edes ajatellut suuntautumistani, paljon kiinnostuneempi hän oli siitä, kuka se tyttö on ja miten siinä jutussa kävi.

Minulla ei ole hirveästi kokemusta kaapista ulos tulemisesta. Olen välttänyt sitä ensinnäkin siksi, että olen pitänyt asiaa niin henkilökohtaisena, ettei se kuulu muille, ja toiseksi siksi, etten ole ollut itsekään ihan varma ja sinut seksuaalisuuteni kanssa. Olen ottanut itselleni hyvin aikaa mietiskellä asioita rauhassa itsekseni ennen mitään hätiköityjä liikkeitä. Olen käyttänyt paljon aikaa lukemalla queer-aiheista kirjallisuutta ja nettisivuja, ja samaan aikaan kun identiteettini on vahvistunut, on pelko kaapista ulos tulemisesta kasvanut. On tullut törmättyä niin moniin ikäviin tarinoihin ja kuunneltua pitkät pätkät yhteiskunnallista keskustelua seksuaalivähemmistöjen oikeuksista akselilla puolesta/vastaan.

Siinä tulee olo, että kaapista ulos tuleminen on jotenkin hyvin poliittinen ja kantaaottava teko. Että kyse on vaikeasta ja isosta asiasta, joka totta kai saa lähipiirin aivan tolaltaan. Vielä kertaakaan, kun olen asiasta ääneen jollekin sitten kuitenkin sanonut, ei vastapuolen reaktio ole ollut mitenkään dramaattinen. Veljeni oli aika hämillään, samoi eräs kaverini, mutta heidänkin suhtautumisensa oli pitkälti "Aijaa, oho...? No, tota, okei, ei siinä mitään", ja siinä kaikki.

Ehkä sitä uskaltaisi kertoa vähän useammallekin. Kunhan vain tulee sopiva tilaisuus, sillä minkäänlaista "no niin nyt kaikki seis, mulla on jotain kerrottavaa" -show'ta en tahdo pistää pystyyn.

Queer-ihmiset usein kertovat, että ovat tienneet suuntautumisestaan aina. Jotkut taas tajuavat asian vasta aikuisina, mutta silloinkin he huomaavat vain kieltäneensä itsensä: merkkejä on ollut ilmassa aina. Yksi suurimmista ongelmista seksuaali-identiteettini muodostamisessa on ollut se, etten samaistu lainkaan noihin kertomuksiin.

Minä olen kasvanut varsin liberaalissa ympäristössä. Olen 12-13-vuotiaasta asti ollut kiinnostunut seksuaalivähemmistöjen oikeuksista, ja siis hyvin tietoinen asioista. Tavallaan minusta olisi ollut ihan siistiä olla lesbo. En kuitenkaan tuntenut hirveästi kiinnostusta oikein ketään kohtaan, paitsi että oli se rinnakkaisluokan Teemu tosi söpö. Kesäleirillä taas oli yksi Aaro. Tuntui luontevammalta ajatella itseään pojan kuin toisen tytön kanssa. Sillä selvä: olen hetero.

15-vuotiaana tapahtui yhtäkkinen järeä seksuaalinen herääminen. Oma keho tuli tutuksi ja kaipuu seksiin ja seurusteluun alkoi pyöriä mielessä murheeksi asti. Syvempiä ihastumisia ei tapahtunut vieläkään. Menin lukioon, ja iskin taas pinnallisesti silmäni milloin kehenkin poikaan, joka osoitti minua kohtaan yhtään ystävällisyyttä. Ensimmäisen vuoden kevätpuolella tunsin ensimmäistä kertaa todella ihastuneeni: varattuun, reiluun parikymppiseen mieheen. Äh. 

Seksuaali-identiteettini alkoi ensimmäistä kertaa kunnolla järkkyä 1. ja 2. lukiovuoden välisenä kesänä. Tunsin pintapuolista kiinnostusta joitakin tyttöjäkin kohtaan, eikä ajatus tytön kanssa olemisesta tuntunut enää niin kummalliselta. Ajattelin olevani jonkinasteinen biseksuaali, tosin edelleen enemmän miehiin päin. Sitten epämääräisen määrittelemättömät lämpimät tunteeni erästä hyvää ystävääni Matildaa kohtaan roihahtivat jonkinlaiseksi syvän ystävyyden ja rakastumisen välimuodoksi. (En saanut kuin platonista vastakaikua.) Heterouteni horjahteli vielä vain, ja päädyin toteamaan, että sukupuolella ei ole mitään väliä.

Toisena lukiovuonna järkähti vielä rajummin. Rakastuin erääseen Tuuliaan, ja se oli niin ihanaa ja hullua, etten ollut kokenut aiemmin mitään vastaavaa. Samoihin aikoihin miehet olivat vähitellen kadonneet haaveistani kokonaan, ja kadulla ja koulun käytävillä katselin mieluummin kauniita tyttöjä. Viime kesänä osallistuin Pride-kulkueeseen alettuani viimein vähitellen hyväksyä itselleni queer-identiteettiä.

Sen tarkemmin en vieläkään osaa sanoa. Tuntuu, etten voi sanoa itseäni lesboksi (kamala sana, btw), sillä olen kyllä ihan tosissani tuntenut vetoa miehiinkin, enkä myöskään täysin ole sulkenut pois sitä mahdollisuutta, että olisin joskus miehen kanssa. Toisaalta bi-kategoriakin tuntuu jotenkin valheelliselta, sillä jos olisin ollut aina tällainen kuin olen nyt, sanoisin itseäni ilman muuta lesboksi.

Ei käsitteillä ja lokeroilla sinänsä ole niin väliä, mutta kaapista ulos tuleminen olisi jotenkin paljon yksinkertaisempaa, jos voisi yksiselitteisesti todeta "olen x." Samoin koko identiteetin rakentaminen muutenkin. Minun on ollut vähän vaikea tuntea queer-yhteisöä omakseni, kun en ole "aina tiennyt", enkä ole yläasteen hetero-aikojen jälkeen pystynyt koskaan oikein sanomaan suuntautumisestani varmasti. En ole edes varma, olenko "born this way", sillä pakko sanoa, ettei minulla ole mitään vihjaavia muistoja hiekkalaatikolta. Identiteettini on kokenut muutaman viime vuoden aikana niin suuren muutoksen, etten koe edes "löytäneeni itseäni", vaan pikemminkin muuttuneeni. En usko koskaan "kieltäneeni itseäni", sillä olen aina pitänyt homoseksuaalisuutta luonnollisena ja täysin hyväksyttävänä asiana.

Lisää identiteetistä, käsitteistä, syistä ja kaapista ulos tulemisesta luvassa, tämä ei ole lainkaan tällä kuitti.

Olen 18-vuotias enemmän tai vähemmän queer lukiolaistyttö. Sinkku. Melkolailla kaapissa eli harva tietää, vaikkei suuntautumiseni olekaan mikään tarkasti varjeltu salaisuus. Ulkomuotoni on hyvin naisellinen, pitkät hiukset, hameet, meikit etc., joten eipä sitä moni kai sitten arvaakaan ellen erikseen kerro.

Tähän blogiin tulen kirjoittamaan mietteitäni kaikesta seksuaalivähemmistöjä koskettavasta: niin henkilökohtaisia tuntojani kuin yleisemmän tason pohdintoja, todennäköisesti enemmän noita ensimmäisiä.